Alkukankeus

”Auf Wiedersehen Finnland!”, kirjoitin Facebookiin Helsinki-Vantaan lentoasemalta maanantaina 22. syyskuuta 2014 klo 15.35. Asuntoni Wienissä oli ollut odottamassa minua jo syyskuun alusta lähtien, mutta vasta nyt olivat hommat Suomessa siinä pisteessä, että pääsin lähtemään. Syyskuun puolivälin konserttien perään olin varannut vielä aikaa ystävieni hyvästelemiseen ja tavaroiden pakkaamiseen. Wienissä ehtisin sitten viikon verran tutustua paikkoihin, käyskennellä kaupungilla, kuunnella konsertteja ja nauttia kulttuurista ennen lukukauden alkua. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty  mutta entäs se toinen puoli?

Muuttoa edeltänyt viikko oli nopeasti täyttynyt kahvittelusta, lounaista ja ruoanlaittoilloista, mutta sekaan mahtui yksi soittotuntikin muistuttamaan musiikin tekemisen hienoudesta. Ehdin myös nauttimaan toisenlaisesta nerokkaasta tavasta lähestyä musiikkia, kun kävin soittamassa baritonitorvea Retuperän WBK:n konsertissa uuden taiteellisen harhaanjohtajan, Torturo Caninin, johdolla. Ystäville varattu aika vaan osoittautui aivan liian lyhyeksi, kun ympärille on siunaantunut niin suuri määrä ihania ihmisiä.

Herättyäni kiireisen viikon päätteeksi rauhassa ja onnellisena muuttoa edeltäneeseen sunnuntaipäivään rakkaan ystäväni Saku Mattilan vuodesohvalta hain vielä kasan partituurejani Musiikkitalolta ja lähdin vanhempieni luokse Lohjalle keräämään tavaroitani. Unelmat mökillä käymisestä ja kierroksesta golfia jäivät toteuttamatta, kun pakkaaminen muutenkin oli hätäistä satunnaisotantaa. Muun muassa lämmin takki, lapaset ja huivi unohtuivat kotiin, kun laukkujen enimmäispainot ylittyivät helposti ilmankin.

Muuttaessani pois Helsingin-yksiöstäni oli tavaraa siirrettävänä useampi henkilöautollinen. Nyt Itävaltaan lähtiessäni minun piti saada tavarat yhteen matkalaukkuun, kun klarinetit täyttivät käsimatkatavarakiintiön. Tosielämä todisti, että ulkomaille muutettaessa olisi pakkaaminen todella syytä aloittaa aikaisemmin kuin edellisenä iltana.

No, näistä haasteista oli selvitty, olin kirjoitellut alussa kuvailemani lähtöviestit ja puksutellut lentokoneella Keski-Eurooppaan todelliseen kultuurin kehtoon, Wieniin. Ensimmäinen viikko tosin on ollut odotuksiin ja suunnitelmiin nähden aikamoinen antikliimaksi – olen sairastanut sisällä koko viikon ja käynyt hoitamassa vain käytännön asioita kaupungilla. Mutta ehkä draaman kaari on parempi näin! Dissonanssi pitkittyy ja konsonanssi on entistäkin vaikuttavampi, kun purkaus saavutetaan!

Golfmailat olin jättänyt periaatepäätöksellä kotiin, vaikka kenttiä on lähistöllä useampikin. Balettitossut otin mukaan, ja löysin täältä loistavan koulun. On jo melkoinen sattuma, että vuokraemäntäni täällä Wienissä on suomalainen. Mutta hän on myös Vereinigte Ballettschulenin johtaja, joten minulla oli onni löytää heti hyvään oppiin. Ensimmäiselle tunnille päädyin keskiviikkona. Taso oli minulle kova, mutta nautin todella. Fiksua olisi ehkä ollut sairaana jättää väliin, mutta jotkut eivät vaan koskaan opi…

Vaikka kirjoitankin kokemastani enemmän sitten, kun tervehdyn ja todella pääsen keräämään niitä kokemuksia, olen virastojen väliä juoksennellessani saanut huomata, miten huikean upea Wien on. Ei se mikään yllätys tietenkään ollut, mutta se, miten mahtavaa tämä onkaan itse kokea, on jotain erityistä. Aivan kuten valokuvat kolossaalisista luonnon taideteoksistakaan eivät kykene jäljittelemään sitä aistihavaintoa, jonka esimerkiksi suuren vesiputouksen edessä seistessä saa.

Kävellessäni keskustassa iltapäivällä saavun rauhalliselle kadulle, jolla ei ole muita. Vieressä oleva rakennus on komea  kuten lähes kaikki muutkin täällä  mutta tässä on jotain kovin tuttua. Se suorastaan säteilee kunnioitusta herättävää energiaa. Käännyn rakennuksen kulmalta sen toiselle seinustalle ja tunnistan sen Musikvereiniksi. Vaikka se tavallaan on ”vain” yksi upea arkkitehtuurin luomus muiden joukossa, on jo pelkästään sen vieressä seisominen melkoinen elämys. Se talo on pyhä.

Musikverein ilta-auringossa

Musikverein ilta-auringossa