Pienten käynnistymisvaikeuksien jälkeen lähti elämä Wienissä rullaamaan täydellä teholla. Viulisti Johanna Rautakorpi oli juuri myös muuttanut tänne, ja lupasin auttaa häntä käytännön asioista selviämisessä. Pölyynnyttyäni kipeänä sisällä aivan riittävän pitkään oli ihanaa päästä nauttimaan raittiista ulkoilmasta auringon säteillessä positiivista energiaansa lämpimään syyspäivään.

Tähän asti olin saanut kulttuurinautintoni Wienissä lähinnä arkkitehtuurin saralta ihasteltuani vanhojen rakennusten koristeellisia julkisivuja sekä virastojen odotusaulojen vaatimattomampia sisäseiniä. Nyt oli vihdoin aikaa ja voimia laajentaa kokemuksien kirjoa seuraavalle osa-alueelle piipahtamalla yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Syksy ei ollut vielä ehtinyt purra luontoon kuten Suomessa, ja hyönteiset pörisivät kukissa luoden lähes keväistä tunnelmaa. Kukkaloiston keskellä olin kuin paratiisissa, vaikka viikon taidetarjonta oli vasta aivan alussa.

Seuraavana iltapäivänä istuin musiikkiyliopistollamme flyygelin ääressä soitellen Joseph Haydnin varhaisia sinfonioita partituurista. Olen koittanut päästä eroon jatkuvasta älypuhelimen räpläämisestä, mutta luurin ollessa käden ulottuvilla eksyin kuitenkin osien välissä surffailemaan internetiin. Onneksi näin tapahtui, sillä huomasin viulisti Maxim Vengerovin konsertoivan pianisti Itamar Golanin kanssa tuona kyseisenä iltana Musikvereinin Suuressa salissa. Partituurit lensivät reppuun, ja minä lähdin vauhdikkaasti viilettämään kohti tuon musiikkipyhätön lippukassaa.

En ollut suinkaan ainoa, joka tahtoi päästä Vengerovin soittoa kuulemaan. Kaikki seisomapaikatkin oli jo myyty loppuun, mutta lipunmyynnillä oli kuitenkin vielä tarjota kahta täysihintaista istumapaikkaa. Eivätkä olleet halpoja paikkoja, mutta tätä tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä.

Ja ratkaisu kyllä kannatti! Kun tunnelma jo Musikvereinin ulkopuolella oli maaginen, oli sisällä aivan käsittämätöntä. Olin onnesta sekaisin – niin hämmentynyt, että nauratti. Legendaarinen sali, jonka olin lukemattomia kertoja nähnyt television välityksellä aukeni nyt ympärilleni. Kävelin pää pyörien kultaisen seinän viertä etsien penkkiäni, ja poskilihakset jo väsyivät leveään hymyyn, jota ei kyennyt lopettamaan. Lippuluukulla kalliilta tuntuneet paikat olivat aivan keskeltä lavaa, arviolta kolmen metrin päässä esiintyvistä taiteilijoista, ja tuntuivat nyt alihinnoitelluilta.

Positiivinen järkytys voimistui entisestään. Vengerov ja Golan saapuivat lavalle ja aloittivat yhden suurimmista musiikkielämyksistä, jonka olen saanut kokea. Vengerovin säteilevä läsnäolo ja Golanin jurottava olemus loivat hauskan kontrastin, mutta heidän soittonsa oli täysin yhteensulautunutta neroutta. Konsertin alkupuolen muodostivat Edward Elgarin viulusonaatti ja Sergei Prokofjevin ensimmäinen viulusonaati, f-molli. Syvälliset tunnelmat saivat vastapainokseen varsinaisen ilotulituksen, kun jälkipuoli koostui kokoelmasta show-kappaleita ja melkoisesta kasasta encore-numeroita.

Voisin hehkuttaa konserttia varmaan keskipitkän romaanin verran, mutta yritän nyt ilmaista ihastukseni lyhyesti. Taivaallista sointia, saumatonta yhteistä musiikillista ajattelua ja järjettömän huikeata teknistä virtuositeettia, josta on pakko nostaa esiin Vengerovin täysin käsittämättömät pariäänet. Ja palaan mielessäni yhä uudestaan siihen hetkeen, kun parivaljakko Prokofjevin sonaatissa loihti ilmoille äärimmäisen pianissimon, mutta sointi oli silti kaikkialla ja koko tila tuntui täyttyvän pehmeästä hiljaisesta värähtelystä. En uskonut tuollaista akustiikkaa olevan olemassakaan. Miten tämän jälkeen voi enää tyytyä vähempään? Se sali on pyhä.