Moni on ihmetellyt, miten olen onnistunut tekemään elämäni Wienissä niin kiireiseksi, ja samaa olen kummastellut itsekin. Kalenteri täyttyy myös silloin, kun omat konsertit eivät paina päälle, joten syy taitaa löytyä omasta itsestäni. Mutta koska syyllistä kuuluu aina etsiä jostain muualta, nimeän ongelman aiheuttajaksi wieniläisen kulttuuritarjonnan, joka on aivan omaa luokkaansa.

Olen kuullut Helsingissä paljon upeita konsertteja ja nähnyt todella ensiluokkaista oopperaa. Täällä paletti kuitenkin räjähtää totaalisesti käsiin. Esimerkkinä voisin mainita yhden viiden päivän jakson, johon mahtui Tannhäuser Wienin valtionoopperassa Peter Schneiderin johtamana, Mariinskin orkesteri ja Valeri GergijevChicagon sinfoniaorkesteri ja Riccardo MutiWienin sinfonikot ja Manfred Honeck sekä Wienin filharmonikot ja Ingo Metzmacher. Tämä kaikki viiteen peräkkäiseen päivään huolimatta siitä, että yksi päivistä jäi konsertittomaksi balettiharjoitusteni vuoksi.

Keskimääräinen neljän konsertin tai oopperan viikkotahti kuulostaa ehkä kalliilta lystiltä, mutta seisomapaikat tarjoavat edullisen vaihtoehdon taiteesta nautiskeluun. Musikvereinin konsertit maksavat viisi tai kuusi euroa, ja Valtionoopperaan pääsee kolmella tai neljällä, eikä edes opiskelijakorttia tai muuta alennustodistusta tarvita. Viidenkymmenen seisomapaikan sarjalipun ostettuni on yhden oopperaillan hinnaksi muodostunut 1,60 euroa, jota voi jo sanoa kohtuuttoman halvaksi.

Vaikka vapaailta oopperalle löytyisi ja hinta ei tosiaan päätä huimaa, saattaa muunlaisia odottamattomia esteitä tulla taidenautintojen tielle. Wienissä on kätevä pyörävuokraussysteemi, jossa pyöräasemalta voi luottokortilla napata fillarin ja palauttaa sen mille tahansa muulle asemalle – kunhan pyörätelineitä on vapaana. Olin menossa katsomaan Leos Janacekin Ovelaa kettua, kun otin pyörän musiikkiyliopistomme edestä ja poljin Valtionoopperalle tajutakseni, ettei asemalla ollut tilaa. Aikani poukkoilin lähialueen asemien välillä, kun ei vapaata telinettä ollut missään, ja jouduin avuttomana jättämään illan oopperan väliin, kun en päässyt pyörästä eroon.

Musiikki on minulle ilma, jota hengitän, mutta onnellisuuteen tarvitsen muitakin maailman ihanuuksia. Kerroin unelmoivani pääsystä Wienin luontoon, ja haaveen toteuttaminen oli yksi parhaista ratkaisuista pitkään aikaan. Kävellessäni Tonavan vartta pitkin näin kauempana nousevan vuoren, ja minut valtasi heti aito lapsen innostus. Tuonne täytyy päästä. Ensin piti tosin olla vähän aikuinen, ja selvittää, mikä vuori se on ja miten sinne pääsee.

Kahlenbergin huipulle oli bussiyhteys, ja matkalla sai haltoitua suloisesta kylätunnelmasta, kun arkkitehtuuri ja kaavoitus yhtäkkiä oli täysin erilaista Wienin keskustaan verrattuna. Huipulta ei sumun vuoksi nähnyt juurikaan alhaalla aukeavaa pääkaupunkia, eikä kovassa kylmässä tuulessa muutenkaan viihtynyt kauaa. Lyhyt vierailu viehättävässä kirkossa soi hetken lämpöä, ja sitten alkoi vaellus vuorelta alas kävellen.

Paras Wienissä viettämäni sunnuntai jatkui näkymällä rinteitä laskeutuvien viiniviljelmien yli. Aurinko paistoi pilvien lomasta, ja minä hyppelehdin maiseman lumoamana, kun en tiennyt, miten päin olisi pitänyt olla. Eväiden syöminen ulkona, kun on vähän liian kylmä olla paikallaan, loi sitä aitoa retkitunnelmaa ja vei päivää yhä lähemmäs kohti täydellisyyttä. Kaikki oli juuri niin kuin pitääkin ja iltaa kohden tuo sunnuntai vain parani entisestään. Onnellisuutta pursuvampaa on vaikea saada aikaiseksi.

Koin juuri myös oikein mieluisan lauantain, vaikka taas jäi kuulematta yksi konsertti, johon olisin halunnut. Juhlistimme pienimuotoisesti itsenäistä Suomea laittamalla ruokaa ja kuuntelemalla kaikki Sibeliuksen sinfoniat. Linnan juhliakin katselimme puhelimeni näytöltä noin vartin Yle Areenan kautta, ja kuukauden datapaketistani hulahti kolmannes. Mutta se todella oli sen arvoista.