Ystävien vierailu

Olin jo alkanut tottua Pohjolassa oleskeluun, kun vuoden pisin Suomen-vierailuni konserttiryppäineen helmikuussa päättyi. Hienot hiihtokelit, onnistuneet konsertit ja rakkaat ihmiset olivat tehneet minut onnelliseksi, ja ympäristökin oli tuntunut tällä kertaa kotoisalta. Vieraillessani syksyllä johtamassa Kymi Brassissa oli suomeksi työskenteleminen tuntunut aivan omituiselta, ja varsinkin laskeutuessani Helsinki-Vantaan lentoasemalle olin ollut suorastaan ahdistunut. Silloin taisi kestää kaksi päivää ennen kuin ajattelin taas kokonaan suomeksi ja kolmantena päivänä palasinkin jo Wieniin. Seura ja tekeminen oli loistavaa silloinkin, mutta jostain syystä oli suurempi kulttuurišokki tulla käymään Suomessa kuin mitä muutto Itävaltaan oli ollut.

Nyt Wieniin tullessani sain vielä olla hieman rauhallisemmissa tunnelmissa kesälukulauden käynnistyessä vasta maaliskuun alussa. Joukko suomalaisia ystäviäni tuli luokseni useamman päivän vierailulle, mikä edesauttoi omaa turistiksi heittäytymistäni nykyisessä kotikaupungissani. Konsertti Musikvereinissa oli tietenkin yksi pakollisista etapeista, ja olin ostanut liput jo hyvissä ajoin. Seisomapaikkoihin tottuneena oli minullekin pieni elämys kokea konsertti kaveriporukan vierailun kunniaksi hankkimillani parven istumapaikoilla, vaikka Kultainen sali muuten onkin osa arkipäivääni.

Toiseksi välttämättömyydeksi oli julistettu jonkun Valtionoopperan esityksen näkeminen. Tässäkin tavoitteessa seurueemme tavallaan onnistui, vaikka pieni tyytymättömyys jäikin kalvamaan kulttuurielämyksen tavoittelijoita. Yritimme jonottaa lippuja useampaan kertaan, mutta kaikki illat vierailun aikana osoittautuivat loppuunmyydyiksi. Pienenä lohdutuksena saimme kuitenkin seurata Giuseppe Verdin Il Trovatorea ilmaiseksi Herbert-von-Karajan-Platzilla. Talon tuotantoja esitetään suorina lähetyksinä oopperatalon ulkoseinällä olevalta valtavalta näytöltä, mutta aukiolle kyhätyssä katsomossa istuskelu lienee mieluisampaa kesällä kuin talvella. Saimme katsella oopperaa myös modernin Weinquartier-viinituvan televisiosta, joka välitti tapahtumat Valtionoopperan lavalta reaaliajassa viininystävien seurattaviksi. Ääntä ei kuitenkaan pyynnöistä huolimatta esitykseen täällä saatu, joten esiintyjät liikkuivat ja aukoivat suutaan baarin konemusiikin säestyksellä.

Vakituinen lenkkimaastoni, Schönbrunnin linnan ympäristö, ansaitsi useamman vierailun. Hyvää ylämäkitreeniä tarjoavan kukkulan huipulla nököttävän Glorietten juurelta on hienot näkymät kaupunkiin ja sen laidalla nouseville vuorille. Kävimme myös sisällä linnassa ja sen puistossa sijaitsevassa maailman vanhimmassa käytössä olevassa eläintarhassa, joka on perustettu jo vuonna 1752. Alijäähtyneessä tihkusateessa suurimpaan suosioon ylsivät trooppiset eläimet ja niiden elinympäristöä jäljittelevässä tilassa oleskelu.

Jo aiemmin paljastamani suosikkipaikkani Wienissä, Kahlenberg viiniviljelmineen, oli tietysti myös mukana ohjelmassa. Viimeisimpään matkaan huipulle tuli kuitenkin hidastava käänne. Täyteen ahdettu bussi pysähtyi rinnekylän reunalla keskelle tietä, ovet aukesivat ja ihmiset valuivat ulos. Seisoskellessamme rinteillä kasvavien viiniköynnösten vieressä rupesimme maistelemaan matkaevääksi otettua lähialueen punaviiniä, kun kuljettajamme meni koputtelemaan pienen paloaseman oveen. Bussi oli syttynyt palamaan.

Viininmaistelua kadun varrella bussin palaessa

Viininmaistelua kadun varrella bussin palaessa

Minä rakastin metsää ja maailmaa

Moni on ihmetellyt, miten olen onnistunut tekemään elämäni Wienissä niin kiireiseksi, ja samaa olen kummastellut itsekin. Kalenteri täyttyy myös silloin, kun omat konsertit eivät paina päälle, joten syy taitaa löytyä omasta itsestäni. Mutta koska syyllistä kuuluu aina etsiä jostain muualta, nimeän ongelman aiheuttajaksi wieniläisen kulttuuritarjonnan, joka on aivan omaa luokkaansa.

Olen kuullut Helsingissä paljon upeita konsertteja ja nähnyt todella ensiluokkaista oopperaa. Täällä paletti kuitenkin räjähtää totaalisesti käsiin. Esimerkkinä voisin mainita yhden viiden päivän jakson, johon mahtui Tannhäuser Wienin valtionoopperassa Peter Schneiderin johtamana, Mariinskin orkesteri ja Valeri GergijevChicagon sinfoniaorkesteri ja Riccardo MutiWienin sinfonikot ja Manfred Honeck sekä Wienin filharmonikot ja Ingo Metzmacher. Tämä kaikki viiteen peräkkäiseen päivään huolimatta siitä, että yksi päivistä jäi konsertittomaksi balettiharjoitusteni vuoksi.

Keskimääräinen neljän konsertin tai oopperan viikkotahti kuulostaa ehkä kalliilta lystiltä, mutta seisomapaikat tarjoavat edullisen vaihtoehdon taiteesta nautiskeluun. Musikvereinin konsertit maksavat viisi tai kuusi euroa, ja Valtionoopperaan pääsee kolmella tai neljällä, eikä edes opiskelijakorttia tai muuta alennustodistusta tarvita. Viidenkymmenen seisomapaikan sarjalipun ostettuni on yhden oopperaillan hinnaksi muodostunut 1,60 euroa, jota voi jo sanoa kohtuuttoman halvaksi.

Vaikka vapaailta oopperalle löytyisi ja hinta ei tosiaan päätä huimaa, saattaa muunlaisia odottamattomia esteitä tulla taidenautintojen tielle. Wienissä on kätevä pyörävuokraussysteemi, jossa pyöräasemalta voi luottokortilla napata fillarin ja palauttaa sen mille tahansa muulle asemalle – kunhan pyörätelineitä on vapaana. Olin menossa katsomaan Leos Janacekin Ovelaa kettua, kun otin pyörän musiikkiyliopistomme edestä ja poljin Valtionoopperalle tajutakseni, ettei asemalla ollut tilaa. Aikani poukkoilin lähialueen asemien välillä, kun ei vapaata telinettä ollut missään, ja jouduin avuttomana jättämään illan oopperan väliin, kun en päässyt pyörästä eroon.

Musiikki on minulle ilma, jota hengitän, mutta onnellisuuteen tarvitsen muitakin maailman ihanuuksia. Kerroin unelmoivani pääsystä Wienin luontoon, ja haaveen toteuttaminen oli yksi parhaista ratkaisuista pitkään aikaan. Kävellessäni Tonavan vartta pitkin näin kauempana nousevan vuoren, ja minut valtasi heti aito lapsen innostus. Tuonne täytyy päästä. Ensin piti tosin olla vähän aikuinen, ja selvittää, mikä vuori se on ja miten sinne pääsee.

Kahlenbergin huipulle oli bussiyhteys, ja matkalla sai haltoitua suloisesta kylätunnelmasta, kun arkkitehtuuri ja kaavoitus yhtäkkiä oli täysin erilaista Wienin keskustaan verrattuna. Huipulta ei sumun vuoksi nähnyt juurikaan alhaalla aukeavaa pääkaupunkia, eikä kovassa kylmässä tuulessa muutenkaan viihtynyt kauaa. Lyhyt vierailu viehättävässä kirkossa soi hetken lämpöä, ja sitten alkoi vaellus vuorelta alas kävellen.

Paras Wienissä viettämäni sunnuntai jatkui näkymällä rinteitä laskeutuvien viiniviljelmien yli. Aurinko paistoi pilvien lomasta, ja minä hyppelehdin maiseman lumoamana, kun en tiennyt, miten päin olisi pitänyt olla. Eväiden syöminen ulkona, kun on vähän liian kylmä olla paikallaan, loi sitä aitoa retkitunnelmaa ja vei päivää yhä lähemmäs kohti täydellisyyttä. Kaikki oli juuri niin kuin pitääkin ja iltaa kohden tuo sunnuntai vain parani entisestään. Onnellisuutta pursuvampaa on vaikea saada aikaiseksi.

Koin juuri myös oikein mieluisan lauantain, vaikka taas jäi kuulematta yksi konsertti, johon olisin halunnut. Juhlistimme pienimuotoisesti itsenäistä Suomea laittamalla ruokaa ja kuuntelemalla kaikki Sibeliuksen sinfoniat. Linnan juhliakin katselimme puhelimeni näytöltä noin vartin Yle Areenan kautta, ja kuukauden datapaketistani hulahti kolmannes. Mutta se todella oli sen arvoista.

Retki meren rantaan

Lokakuun toiseksi viimeisenä sunnuntaina irroittauduin hetkeksi kiireisestä arjestani Wienissä. Kävelin Westbahnhofille lämpimässä auringonpaisteessa ja hyppäsin lentokenttäbussiin. Suuntana oli ensin Kööpenhamina, josta otin jatkolennon Karupiin. Laskeuduttuani myöhään illalla määränpäähäni oli edessä vielä taksimatka Skiveen, jossa työskentelin viikon The Prince of Denmark’s Brass Ensemblen vierailevana kapellimestarina.

Taksikuski teki matkasta mainion alkusoiton hieman erilaiselle viikolle. Hän oli kotoisin Libanonista, ja mielenkiintoisen keskustelumme kiemursi muun muassa uskontojen ja ideologioiden kautta lopulta musiikkiin. Tästä hän innostui ja kertoi, että oli aikanaan ensin kirjoitellut runoja ja sitten päätynyt luomaan rap-lyriikoita. Tarina hänen jättämästään lupaavan rap-artistin urasta käynnisti lähdekriittisen suodattimeni, mutta kaveri etsi seuraavaksi puhelimestaan taustanauhan, joka lähti soimaan auton kaiuttimista. Loppumatkan sain jammailla, kun kuski räppäsi minulle tanskaksi todella vakuuttavalla soundilla ja groovella.

Päästyäni hotellille löysin avaimeni kirjekuoresta vastaanoton tiskiltä. Henkilökunta oli kaikki jo nukkumassa kuten minunkin olisi pitänyt olla. Löydettyäni pienen seikkailun päätteeksi huoneeni aivan rantaviivan tuntumasta lukaisin partituurit vielä pikaisesti läpi ja nukuin kohtuuttoman lyhyet yöunet kohtuuttoman leveässä sängyssä. Aamulla alkoivat harjoitukset, joista erityislaatuinen viikko eteni mainion orkesterin kanssa hienoon konserttiin.

Olin kuullut pelkkää hyvää The Prince of Denmark’s Brass Ensemblesta, ja nämä esitiedot osoittautuivat täysin päteviksi. Barokkiteoksia varten olin miettinyt joitakin kaaritus- ja koristeluehdotuksia valmiiksi, muttei niillekään juuri ollut tarvetta, kun soittajat tarjosivat omatoimisesti jo ensimmäisessä läpimenossa tyylikkäitä improvisoituja korukuvioita kahdella piccolotrumpetilla.

Ohjelmisto oli pääosin varsin yksinkertsista soitettavaa, mikä mahdollisti syvällisen paneutumisen yhteisen soinnin, artikulaation ja balanssin sekä tyylillisten yksityiskohtien kehittämiseen. Jo lähtökohtaisesti erinomaisesti soittavan vaskiyhteen soiton taso oli loppuviikosta selkeästi korkeammalla, ja soittajat olivat hienomekaanisesta hiomisesta mielissään. Juttelin ihmisten kanssa viikon ajan pääasiassa ruotsiksi, vaikka tanskan ääntämyksen tulkkaaminen aivoissa toikin pientä lisähaastetta keskusteluihin. Valitsin silti englannin harjoituskieleksi, jotta keskittyminen pysyisi kuullunymmärtämisen sijaan musiikissa.

Viikko oli minulle aivan erityinen ja suuri nautinto – eikä ehkä edes ensisijaisesti musiikillisista syistä. Pieni hengähdys jatkuvan arkistressin lomaan oli todella paikallaan, ja rauhallinen Skive oli erinomainen paikka pienelle pysähdykselle. Harjoitukset olivat aamuisin, ja loppupäivän sain viettää omien aktiviteettieni parissa. Wienin koristeelliseen ja juhlavaan arkkitehtuuriin tottuneena oli erikoista huomata olevansa kylässä, jossa käytännössä kaikki rakennukset olivat punatiilisiä omakotitaloja. Tästä huolimatta vaikutelma ei ollut tylsä vaan erittäin kaunis ja sympaattinen. Päivinä, joina ei satanut, tein kävelyretkiä läheisessä metsässä ja puistoissa sekä pienessä keskustassa ja lähiöissä haltioituen erilaisen ympäristön tunnelmasta.

Puisto Skivessä

Oma keittiö hotellihuoneessa mahdollisti rentoutumisen ruoanlaiton parissa, ja oli taivaallista uppoutua kaunokirjallisuuteen sohvalla purjeveneiden keinuessa kahdenkymmenen metrin päässä rantaparvekkeestani. Paikalliset erikoisoluet ja vahva juusto täydensivät ihanuuden huippuunsa.

Konsertti ei ollut Skivessä vaan läheisessä Viborgin kylässä. Viehättävä paikka sekin, mutta Tanskaan jo ehtinyt syksy kylmine sateineen piti minut sisällä ihastelemassa konserttipaikan ympäristöä ikkunan takaa. Kaunis vanha kirkko oli akustiikaltaan vaskisoinnille ihanteellinen, ja siitä pääsi konsertissa nauttimaan lähes täysi tuvallinen kansaa.

Seuraavana aamulla soi herätyskello neljältä aamulla, ja pyyhälsin taksilla ensimmäiselle lennolle Karupista Kööpenhaminaan. Päivällä oli jo oltava Wienissä soittamassa pianoa, joten hotelliaamiaisen sijaan aamupuolen ruokatarjonta rajoittui banaaniin ja lennolla tarjoiltuun keksiin. Metsään en ole täällä vielä päässyt kuin Schönbrunnin linnan puistoalueella, mutta ehkä todelliset luonnonmetsät Wienin ympäristössä saavat vielä vuoronsa. Toivottavasti pian.

Ensimmäinen tuska

Pienten käynnistymisvaikeuksien jälkeen lähti elämä Wienissä rullaamaan täydellä teholla. Viulisti Johanna Rautakorpi oli juuri myös muuttanut tänne, ja lupasin auttaa häntä käytännön asioista selviämisessä. Pölyynnyttyäni kipeänä sisällä aivan riittävän pitkään oli ihanaa päästä nauttimaan raittiista ulkoilmasta auringon säteillessä positiivista energiaansa lämpimään syyspäivään.

Tähän asti olin saanut kulttuurinautintoni Wienissä lähinnä arkkitehtuurin saralta ihasteltuani vanhojen rakennusten koristeellisia julkisivuja sekä virastojen odotusaulojen vaatimattomampia sisäseiniä. Nyt oli vihdoin aikaa ja voimia laajentaa kokemuksien kirjoa seuraavalle osa-alueelle piipahtamalla yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Syksy ei ollut vielä ehtinyt purra luontoon kuten Suomessa, ja hyönteiset pörisivät kukissa luoden lähes keväistä tunnelmaa. Kukkaloiston keskellä olin kuin paratiisissa, vaikka viikon taidetarjonta oli vasta aivan alussa.

Seuraavana iltapäivänä istuin musiikkiyliopistollamme flyygelin ääressä soitellen Joseph Haydnin varhaisia sinfonioita partituurista. Olen koittanut päästä eroon jatkuvasta älypuhelimen räpläämisestä, mutta luurin ollessa käden ulottuvilla eksyin kuitenkin osien välissä surffailemaan internetiin. Onneksi näin tapahtui, sillä huomasin viulisti Maxim Vengerovin konsertoivan pianisti Itamar Golanin kanssa tuona kyseisenä iltana Musikvereinin Suuressa salissa. Partituurit lensivät reppuun, ja minä lähdin vauhdikkaasti viilettämään kohti tuon musiikkipyhätön lippukassaa.

En ollut suinkaan ainoa, joka tahtoi päästä Vengerovin soittoa kuulemaan. Kaikki seisomapaikatkin oli jo myyty loppuun, mutta lipunmyynnillä oli kuitenkin vielä tarjota kahta täysihintaista istumapaikkaa. Eivätkä olleet halpoja paikkoja, mutta tätä tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä.

Ja ratkaisu kyllä kannatti! Kun tunnelma jo Musikvereinin ulkopuolella oli maaginen, oli sisällä aivan käsittämätöntä. Olin onnesta sekaisin – niin hämmentynyt, että nauratti. Legendaarinen sali, jonka olin lukemattomia kertoja nähnyt television välityksellä aukeni nyt ympärilleni. Kävelin pää pyörien kultaisen seinän viertä etsien penkkiäni, ja poskilihakset jo väsyivät leveään hymyyn, jota ei kyennyt lopettamaan. Lippuluukulla kalliilta tuntuneet paikat olivat aivan keskeltä lavaa, arviolta kolmen metrin päässä esiintyvistä taiteilijoista, ja tuntuivat nyt alihinnoitelluilta.

Positiivinen järkytys voimistui entisestään. Vengerov ja Golan saapuivat lavalle ja aloittivat yhden suurimmista musiikkielämyksistä, jonka olen saanut kokea. Vengerovin säteilevä läsnäolo ja Golanin jurottava olemus loivat hauskan kontrastin, mutta heidän soittonsa oli täysin yhteensulautunutta neroutta. Konsertin alkupuolen muodostivat Edward Elgarin viulusonaatti ja Sergei Prokofjevin ensimmäinen viulusonaati, f-molli. Syvälliset tunnelmat saivat vastapainokseen varsinaisen ilotulituksen, kun jälkipuoli koostui kokoelmasta show-kappaleita ja melkoisesta kasasta encore-numeroita.

Voisin hehkuttaa konserttia varmaan keskipitkän romaanin verran, mutta yritän nyt ilmaista ihastukseni lyhyesti. Taivaallista sointia, saumatonta yhteistä musiikillista ajattelua ja järjettömän huikeata teknistä virtuositeettia, josta on pakko nostaa esiin Vengerovin täysin käsittämättömät pariäänet. Ja palaan mielessäni yhä uudestaan siihen hetkeen, kun parivaljakko Prokofjevin sonaatissa loihti ilmoille äärimmäisen pianissimon, mutta sointi oli silti kaikkialla ja koko tila tuntui täyttyvän pehmeästä hiljaisesta värähtelystä. En uskonut tuollaista akustiikkaa olevan olemassakaan. Miten tämän jälkeen voi enää tyytyä vähempään? Se sali on pyhä.

Alkukankeus

“Auf Wiedersehen Finnland!”, kirjoitin Facebookiin Helsinki-Vantaan lentoasemalta maanantaina 22. syyskuuta 2014 klo 15.35. Asuntoni Wienissä oli ollut odottamassa minua jo syyskuun alusta lähtien, mutta vasta nyt olivat hommat Suomessa siinä pisteessä, että pääsin lähtemään. Syyskuun puolivälin konserttien perään olin varannut vielä aikaa ystävieni hyvästelemiseen ja tavaroiden pakkaamiseen. Wienissä ehtisin sitten viikon verran tutustua paikkoihin, käyskennellä kaupungilla, kuunnella konsertteja ja nauttia kulttuurista ennen lukukauden alkua. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty  mutta entäs se toinen puoli?

Muuttoa edeltänyt viikko oli nopeasti täyttynyt kahvittelusta, lounaista ja ruoanlaittoilloista, mutta sekaan mahtui yksi soittotuntikin muistuttamaan musiikin tekemisen hienoudesta. Ehdin myös nauttimaan toisenlaisesta nerokkaasta tavasta lähestyä musiikkia, kun kävin soittamassa baritonitorvea Retuperän WBK:n konsertissa uuden taiteellisen harhaanjohtajan, Torturo Caninin, johdolla. Ystäville varattu aika vaan osoittautui aivan liian lyhyeksi, kun ympärille on siunaantunut niin suuri määrä ihania ihmisiä.

Herättyäni kiireisen viikon päätteeksi rauhassa ja onnellisena muuttoa edeltäneeseen sunnuntaipäivään rakkaan ystäväni Saku Mattilan vuodesohvalta hain vielä kasan partituurejani Musiikkitalolta ja lähdin vanhempieni luokse Lohjalle keräämään tavaroitani. Unelmat mökillä käymisestä ja kierroksesta golfia jäivät toteuttamatta, kun pakkaaminen muutenkin oli hätäistä satunnaisotantaa. Muun muassa lämmin takki, lapaset ja huivi unohtuivat kotiin, kun laukkujen enimmäispainot ylittyivät helposti ilmankin.

Muuttaessani pois Helsingin-yksiöstäni oli tavaraa siirrettävänä useampi henkilöautollinen. Nyt Itävaltaan lähtiessäni minun piti saada tavarat yhteen matkalaukkuun, kun klarinetit täyttivät käsimatkatavarakiintiön. Tosielämä todisti, että ulkomaille muutettaessa olisi pakkaaminen todella syytä aloittaa aikaisemmin kuin edellisenä iltana.

No, näistä haasteista oli selvitty, olin kirjoitellut alussa kuvailemani lähtöviestit ja puksutellut lentokoneella Keski-Eurooppaan todelliseen kultuurin kehtoon, Wieniin. Ensimmäinen viikko tosin on ollut odotuksiin ja suunnitelmiin nähden aikamoinen antikliimaksi – olen sairastanut sisällä koko viikon ja käynyt hoitamassa vain käytännön asioita kaupungilla. Mutta ehkä draaman kaari on parempi näin! Dissonanssi pitkittyy ja konsonanssi on entistäkin vaikuttavampi, kun purkaus saavutetaan!

Golfmailat olin jättänyt periaatepäätöksellä kotiin, vaikka kenttiä on lähistöllä useampikin. Balettitossut otin mukaan, ja löysin täältä loistavan koulun. On jo melkoinen sattuma, että vuokraemäntäni täällä Wienissä on suomalainen. Mutta hän on myös Vereinigte Ballettschulenin johtaja, joten minulla oli onni löytää heti hyvään oppiin. Ensimmäiselle tunnille päädyin keskiviikkona. Taso oli minulle kova, mutta nautin todella. Fiksua olisi ehkä ollut sairaana jättää väliin, mutta jotkut eivät vaan koskaan opi…

Vaikka kirjoitankin kokemastani enemmän sitten, kun tervehdyn ja todella pääsen keräämään niitä kokemuksia, olen virastojen väliä juoksennellessani saanut huomata, miten huikean upea Wien on. Ei se mikään yllätys tietenkään ollut, mutta se, miten mahtavaa tämä onkaan itse kokea, on jotain erityistä. Aivan kuten valokuvat kolossaalisista luonnon taideteoksistakaan eivät kykene jäljittelemään sitä aistihavaintoa, jonka esimerkiksi suuren vesiputouksen edessä seistessä saa.

Kävellessäni keskustassa iltapäivällä saavun rauhalliselle kadulle, jolla ei ole muita. Vieressä oleva rakennus on komea  kuten lähes kaikki muutkin täällä  mutta tässä on jotain kovin tuttua. Se suorastaan säteilee kunnioitusta herättävää energiaa. Käännyn rakennuksen kulmalta sen toiselle seinustalle ja tunnistan sen Musikvereiniksi. Vaikka se tavallaan on “vain” yksi upea arkkitehtuurin luomus muiden joukossa, on jo pelkästään sen vieressä seisominen melkoinen elämys. Se talo on pyhä.

Musikverein ilta-auringossa

Musikverein ilta-auringossa